”Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne kautta — se [pelastus] on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8)
Alun perin mieleni teki kirjoittaa upeasta Jumalan työstä, kuten SEA:n ROIHU-verkoston innostavasta seurakuntienistutuskoulutuksesta tai evankeliumikoulutuksesta XEE:n piirissä.
Tai olisin voinut jakaa asioista, jotka murtavat sydämeni, kuten Suomeen muuttaneista intialaisista, nepalilaisista ja muista tuhatpäisistä kansanryhmistä, joita hyvin vähän tavoitetaan evankeliumilla. Tai 3,4 miljardista ihmisestä, jotka eivät edes tunne Jeesuksen nimeä. Tai 360 miljoonasta kristitystä, jotka kokevat vakavaa vainoa elämässään.
Koin kuitenkin johdatusta jakaa hiukan kaiken elämän perusasiasta, armosta.
Jumalan armo on rakas aihe, paljon puhuttu ja kirjoitettu. Ilman armoahan olisimme taivaattomia ja toivottomia. Armo on kuin tallittoman auton jääraappa; ilman sitä ei selviä.
Silti sössin armon pahasti. Välillä se menee hukkaan. Toisinaan minulla ei riitä uskoa siihen, että se pätisi omalle kohdalleni. Tai varsinkaan veljeni kohdalle. Me pastorit puolestaan saarnaamme armosta. Sitten johdammekin Herran laumaa lain avulla; pidämme pyhät oikealla tiellä manipuloiden heitä pirun tyylikkäästi ja taitavasti.
Jotenkin homma kuitenkin toimii ja selviämme plussan puolelle, Jumalan armosta.
Sitten astun ulos seurakuntakuplastani ja kohtaan ”maan kansaa”. Jutellessani ohikulkijan kanssa opin kaksi asiaa. Nälkää on, mutta on myös katkeruutta, aitoa pettymystä kristillisyyteen. Me, jotka toimimme armonantajan nimissä, olemmekin joskus tuominneet ihmisen. Jonkun rakkaat ovat kokeneet hengellistä väkivaltaa. Uskovaiset ovat tekopyhiä, rakkaudettomia oman edun tavoittelijoita, suorastaan rikollisia.
Se ei ole uutta, että Jumalan valoa pakenevat keksivät tekosyitä. Mutta minut pysäyttää se, että niin montaa ei ehkä kohdattukaan aidolla, puhtaalla armolla. Kysymys jää vaivaamaan: kenelle armo sitten kuuluu, ellei meille syntisille? Jotkut kristilliset toiminta- ja puhetavat jättävät syviä arpia. Moni on myrkyttynyt evankeliumia vastaan ja levittää myrkkyä toisillekin.
Onko innollamme ja vanhurskauden tavoittelullamme varjopuoli? Onko meillä pietismin ja suurten herätysten jälkipolvilla hengellisessä DNA:ssamme mutaatioita, jotka vesittävät Jumalan rakkauden? Olemmeko kaikista seurakuntakulttuurin uudistuksista huolimatta oppineet kohtaamaan ja kuulemaan lähimmäistämme kuin Jeesus?
Philip Yancey lanseerasi taannoin kirjassaan Mikä armossa on niin ihmeellistä? (Aikamedia) käsitteen ’ungrace’, jonka voisi kääntää ’epäarmoksi’. Armottomuuden tiedämme, liian tiukan oikeudenkäytön tai julmuuden. Epäarmo on kuitenkin laajempi käsite. Sitä ovat kaikki toisen arvoa ja merkitystä vähentävät asiat. Ansaitseminen, suorituspakko ja kaupankäynti ovat normielämää. Mutta kun ne tuodaan ihmissuhteiden ja Jumalasuhteen piiriin, epäarmo hallitsee.
Epäarmo on niin tavallista, etten osaa edes kyseenalaistaa sitä. Uiskentelen ja viihdyn epäarmon vesissä kuin ahvena konsanaan. Olen sisäsiisti seurakunnassa ja osoitan arvoni ja kelpaavuuteni paksusti alleviivaten. Sorrun vihjailemaan, millä tavoin muutkin suoriutuisivat kelpaamaan ylevään seuraani ja etenkin Jumalalle.
Olen kuitenkin joutunut myöntämään, että kristillisyydestäni on aitoa ainoastaan se osa, joka on peräisin Jumalalta. Mistään muusta en voi olla varma. Ja se, joka on Jumalalta, on puhdasta lahjaa, ansaitsematonta lahjaa.
En enää vaikutu juuri mistään muusta kuin aidosta armosta. Siksi otaksun, että ennen kuin Jumala lähettää paljon rukoillun herätyksen keskellemme, meidän on nöyrryttävä ja epäarmon on väistyttävä. Kuinka Jumala voi uskoa rakastamansa syntisen käsiimme, jos Hänen armonsa ei pyhitä meitä? Miten siunaus voi seurata meitä, jos emme ole juurtuneita ja perustuneita aitoon rakkauteen?
Tämä haastaa ja vaivaa minua. Tässä haluan kasvaa. Jumalan armosta.
Arto Nousiainen
SEA:n varapuheenjohtaja
Arto Nousiainen on Raamattu Puhuu -seurakunnan apulaispastori. Hän toimii puheenjohtajana XEE – Evankeliointi Elämäntapana ry:n hallituksessa ja on myös Open Doorsin vanhempi puhujalähettiläs. Hän oli lähetystyössä Azerbaidžanissa ja Turkmenistanissa 90-luvulla ja toimi musiikkijohtajana Greater Grace -seurakunnassa Baltimoressa, Yhdysvalloissa 15 vuotta 2000-luvulla. Hän on naimisissa ja hänellä on yksi aikuinen tytär ja vetreä seniorikissa, ja he asuvat tätä nykyä Vantaan Päiväkummussa.
